sunnuntai 2. heinäkuuta 2017

Minuus murenee...

Vahva otsikko, mutta kuvaa täysin sitä tunnetta jota olen taas käynyt kuukauden päivät läpi.

Olen ollut henkisesti hukassa. 
Luulen, että moni asia on ollut alitajuntainenkin, mutta muutaman asian osaan nimetä.

Minuutta on murentaneet lasten kasvaminen.
Olen hyväksynyt Nikon kasvamisen, mutta isoa kipua minulle aiheuttaa myös Ellin kasvaminen.
Hän on nyt rippikoulun käynyt nuori neiti, joka jo suunnittelee omaa elämää ja opiskeluja.
Tuntuu ettei minulle jää mitään. Jään yksin. 

Minuutta on murentanut myös lopullinen eläkepäätös.
Sen pitäisi olla ilonaihe ja onkin, mutta samalla murentaa minuutta.
En ole enää työntekijä, minua ei kukaan tarvitse.
Olen joutava.

Nämä kaksi asiaa ovat saaneet aikaan suurta ahdistusta.
Yöllä koen olevani pieni möykky, joka katoaa...
Möykky, jonka ahdistus liiskaa alleen ilman että ehdin huutaa apua.

Toisaalta koen, että pitää luovuttaa ja ahdistus kuiskaa tekemään itse päätöksiä, lopullisia, ikäviä...

En niitä halua tietenkään tehdä, mutta ahdistus saa olen niin huonoksi että rukoilen, että saisin unen päästä kiinni ettei tarvitsisi tuntea mitään.

Aamulla olo on helpompi, mutta eteen tulee aina uusi ilta ja yö...



Elli konfirmoitiin 18.6.2017

2 kommenttia:

Silkku kirjoitti...

Voimia ja haleja täältä.

Funchis kirjoitti...

Lapset tarvitsevat sinua todella paljon vielä vaikka muuttaisivat opiskelemaankin ja pois kotoa. Sitten ne todellakin tarvitsevat auttavaa kättä ja odotahan, jos tulee lapsenlapsia, mummon tarve sen kuin lisääntyy. Joten ei se vanhemmuus siihen lopu, ei ei. Nyt saat vain hetken huokaista ja ottaa aikaa ihan itsellesi, tehdä jotain ihan omaa. Positiivisia ajatuksia mieleesi !